Mitä on äitiys ja mitä se minulle merkitsee... Nyt väkisinkin on tullu pohdittua jonkin verran äitiyttä ja sen tuomaa muutosta elämässä, ja etenkin nyt tänään asia on ollut päälimmäisenä mielessä, kun olen miettinyt ja kerrannut mennyttä vuotta. Äitiys, se ihana kamala asia, joka mullisti elämäni aivan totaalisesti.
Jo odotusaikana tiesin elämän muuttuvan, mutta silti jotenkin kaikki tuli kuitenkin yllätyksenä, että kuinka kokonaisvaltaista lapsen kanssa eläminen ja hänen hoitamisensa onkaan. Ajattelin silloin, että tottakai pystymme tekemään samoja asioita kuin ennenkin, jos vain itse asennoidumme niin. Pieleen meni. Tai tietenkin pystymme osittain tekemäänkin samoja juttuja, mutta kaikki on oikeastaan suunniteltava melkoisen tarkkaan etukäteen ja otettava huomioon paljon enemmän asioita, kuin olisi pystynyt kuvittelemaankaan. Lapsi siis määrää melkein kaiken mitä teemme...:) Aluksi olin itse totaalisen kiinni vauvassani, enkä olisi malttanut jättää häntä hetkeksikään ja nyt kun meneminen on hieman vapaampaa, rutiineista ja aikatauluista täytyy yrittää pitää kiinni, koska muuten kaikki tuntuu menevän sekaisin. Tottakai myös omaa elämää saa vietettyä ja mitenkään tuo suunnittelu ei itseäni ainakaan suurimmaksi osaksi haittaa...:) joskus kyllä tietenkin käy mielessä, että kuinka kaikki olikaan helpompaa ennen!
Äitiys ei myöskään ole aina todellakaan mitään ruusuilla tanssimista vaan epävarmuuden ja epäonnistumisen hetkiä on tullut myös koettua usein. Teenkö nyt oikein, olenko hyvä äiti vaikken aina oikein jaksaisikaan, onko muut parempia kuin minä... paljon kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Ne kuuluvat varmasti asiaan, mutta joskus ne painavat mieltä enemmän kuin toisin... Omaa jaksamista täytyy vaalia, mutta usein kun oikein väsyttää ja on rankkaa, niin pienen rakkaan hymy tai hali tai jokin muu saa sen auringon taas paistamaan risukasaankin...:) jossain vaiheessa!
Maalaukseni
No entäs sitten tunnepuoli... no se onkin se suurin muutos. Olen aina ollut luonteeltani kyllä melkoisen herkkä ja tunteikas, mutta nyt lapsen myötä nämä ominaisuudet ovat kyllä kohonneet ainakin tuplasti. Herkistyn äärimmäisen helposti nykyään, niin onnellisista asioista, kuin sitten taas surullisistakin asioista. Oikeastaan en kestä enää lainkaan lukea tai katsoa uutisia tai kirjoituksia lapsille sattuneista pahoista asioista. Aina ne ovat tuntuneet toki pahoilta, mutta nyt koen ne jotenkin niin henkilökohtaisesti ja ahdistus on kova. Huoli on siis kasvanut ja nyt oikeastaan vasta ymmärrän, että mitä se huoli oikeasti tarkoittaa!
Vastakkaisena puolena tunneasioissa on tietenkin rakkaus ja välittäminen omasta lapsestaan. Ystäväni sanoi minulle kerran, että hänen mielestään jokaisen kuuluisi saada oma lapsi, jotta pystyy ymmärtämään ja tuntemaan sitä rakkautta, jota äiti tuntee omaa lastaan kohtaan. Että miltä se sitten tuntuu, kun on valmis vaikka kiipeämään takaperin puuhun jonkun takia. Olen samaa mieltä... sitä tunnetta ei voi kuvitella, vaikka kuinka yrittäisi, vaan se pitäisi kokea...
Hetkeäkään en vaihtaisi, en edes niitä epätoivoisia kun olen miettinyt että mihin oikein sitä olen ryhtynyt! On parasta olla äiti ja olen ylpeä siitä!
Ihanaa keskiviikkoa... Kaikki äidit, halatkaa ja suukotelkaa pieniä rakkaitanne...
Ihana kirjoitus :)
VastaaPoista