Olen tässä viimeaikoina pohtinut todella paljon työasioita, uraa, ammattia ja kaikkea niihin liittyvää. Meillä itsellä on edessä suuri muutos ja hyppy tuntemattomaan, aivan uusien työkuvioiden merkeissä ja siksipä tuo varmaan mietityttääkin niin paljon.
Itse en ole itseäni oikein koskaan kokenut erityiseksi uraihmiseksi työmaailmassa, ja nyt etenkin kun olen saanut olla vauvan kanssa kotona, minusta tuntuu että viihdyn näin oikein hyvin. Pidän kotona olosta, ruuanlaitosta, leipomisesta ja muusta sellaisesta. Nyt kuitenkin kun olen palannut töihin muutamaksi päiväksi viikossa, niin olenkin jäänyt pohtimaan, että mitä jos tuleekin kauhea ikävä töihin ja kotona oleminen alkaa puuduttamaan siellä maalla. Mitäs sitten tehdään? No tietenkin terveysalalta löytyy kyllä töitä oikeastaa joka paikasta Suomessa, mutta kun olen toisaalta kokenut, että leikkaussali on minulle se oma paikkani omalla alallani. Toisaalta taas joku ei niin hektinen paikkakin voisi olla välillä mukava, hieman pienemmällä kiireellä ja vastuulla. Tai kaikkiallahan tietenkin on kiirettä ja vastuuta, mutta koen ne hieman erilaisiksi eri paikoissa...:)
Pidän tosiaan kovasti työstäni, mutta edut, palkkaus ja monet muut asiat rassaavat aivan liian usein. Olen joskus haikaillut kaupallisen alan puoltakin, kun aikoinaan kauppakorkeakoulun pääsykokeissa jäin vain kahden pisteen päähän opiskelupaikasta. Ajattelin tässä muutama vuosi sitten että nyt haen uudestaan ja vaihdan alaa ja luinkin melkoisen tehokkaasti useamman kuukauden. No kävihän siinä sitten tietenkin niin, että raskaaksi tulin ja lukemiset loppuivat sitten siihen...:) Vauva oli kuitenkin tärkein ja palkallinen äitiysloma hukutti opiskeluhaaveet, asuntovelallisia kun olemme.
Nyt kuitenkin siis edessä suuri muutos uralla ja elämässä, josta ei vielä pysty sanomaan onko se hyvä vai huono asia. Toivon että kaikki menee hyvin ja viihdymme, mutta pienen pieni pelko nousee aina välillä esiin nurkan takaa. Mitäs jos emme viihdy! Päätös tuntuu kuitekin nyt oikealta ja odotan muuttoa. Tämä välivaihe tässä nyt on kaikista ärsyttävin ja stressaavin.
Olen sitä mieltä, että ei saa jäädä paikoilleen makoilemaan, jos tuntuu että haluaa muutosta. Päätös lähtee itsestä ja turha on valittaa jos asialle ei mitään itse tee. Tärkeintä on että pitää työtään tärkeänä ja viihtyy siinä, en tiedä jaksaisinko tehdä duunia josta en koe saavani mitään, vaikka palkka ja edut olisivatkin paremmat. Meillekin olisi ollut kaikkein "turvallisinta" vain jäädä tänne kaupunkiin asustelemaan ja jatkaa entiseen malliin. Kuitenkin jossain sisimmässäni ajattelin, että onko tämä nyt sitten oikeasti tätä, että asutaan loppuelämä ensiasunnossamme, ja itse hinaan polkupyörällä tuulipuku viuhuen keskussairaala-Prisma-päiväkoti-koti-väliä monta kymmentä vuotta. No toisaalta voisi sekin olla ihan ok, varsinkin kun en vielä maalla-asumisesta paljoa tiedä...:)
Että tällaista tänään.... kuvitus sieltä rakkaasta ensiasunnostamme, jota minulla on ihan VALTAVA ikävä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti